Pieleenhän se meni

Olin lupautunut vapaaehtoiseksi erääseen urheilutapahtumaan viikonlopuksi. Perjantaina lähdin matkaan Helsingistä tulevaa viikonloppua varten. Takaraivossa kolkutteli pieni epäilys, että mitenhän puolikuntoinen jalka kestää tämän kaiken liikkumisen.

Äkkiähän sitten minulle tapahtumapaikalla selvisi, että olin saanut hieman erilaista informaatiota siitä, mitä tehtäväni tulisi sisältämään. Olisi pitänyt pystyä hölkkäämään ja olemaan polviseisonnassa. Vahingossa myös perjantaina illalla jostain kumman syystä otin myös juoksuaskelia aivan yllättäen, vaikka kaikki tämänkaltainen agressiivinen yht’äkkinen liikkuminen pitäisi olla vielä mahdollisimman vähällä. Itse päätehtävä ilman näitä muutamia polven liikkumista rajoittavia yksityiskohtia luukuunottamatta oli mielenkiintoista ja oikeastaan tosi jännittävääkin. Äkkiä kuitenkin huomasin, että polvi kipeytyy kovasta tahdista, jossa täytyy kävellä ja siirtyä tällä hetkellä minulle vielä liian nopeaan tahtiin paikasta toiseen.

Tästähän syntyi sitten harmi, iso harmi syntyikin. Olin kuvitellut, että pystyn hoitamaan hommani kunnialla koko viikonlopun. Aikaa kerkesi kuitenkin kulumaan muutama tunti itse urheilutapahtumasta ennen kuin ymmärsin, että olen vielä liian toipilas tehtävään. Jos olisin tiennyt, mitä kaikkea tehtävä tulisi sisältämään, olisin ehkä jo etukäteen osannut sanoa ei. Tiedän, että olen vielä hidas ja jalkaa särkee öisin jos päivä on ollut liian nopea. Nopealla tarkoitan sellaista normaalia kiireistä päivää, menoja on paljon ja tekemistä vähän enemmän kuin kello antaisi periksi.

Itkukin tuli perjantaina ja tuli vielä lauantainakin. Elän tätä polviprojektia koko sielulla, aika vakavasti ja se tuntuu tällä hetkellä hallitsevan elämääni kaikin puolin. Harmi siitä, että polvi ei vielä ole normaali ja olen edelleen reilu kaksi kuukautta leikkauksen jälkeen toipilas, ottaa suoraan sanoen päähän.

Tunne pettymyksen, harmituksen, tietämättömyyden ja hävettämisen sekoituksesta ei ole kovin miellyttävä. Kaikki me ollaan varmasti koettu joskus samoja tunteita ja ainakin itse koen, että haluan vain päästä kyseisestä tunnetta mahdollisimman nopeasti karkuun.

Karkuun myös pääsin, sillä matkasin lauantaina aamulla takaisin Helsinkiin urheilutapahtumapaikalta kotiin. Olin todella helpottunut kun pääsin takaisin kotiin, sain liikkua itselle sopivaa vauhtia ja levätä kipeän jalan kanssa rauhassa koko eilisen päivän.

Nyt sunnuntainakin harmittaa etten sanonut ei siinä vaiheessa kun minua pyydettiin vapaaehtoiseksi, halusin auttaa ja ymmärsin että voisin myös toipilaana auttaa. Totuus kääntyi kuitenkin harmillisen erilaiseksi. Nöyryyttävä tunne, joka on liittynyt koko polven rikki olemiseen sai jatko tästä koko episodista ja hyvät päivät unohtui hetkeksi.

Mikä tärkeintä, polvi on kuitenkin nyt ihan hyvä. Juoksuaskeleet eivät tehneet tietenkään tuhoja, vaikka jalka seuraavan yön kipeä olikin. Samat rauhalliset kuntoutusliikkeet ja yläkropan treenaaminen jatkuu. Omaan rauhalliseen tahtiini, jonka saan määritellä itse ja pikku hiljaa.

Oikea päätös oli myös tulla kotiin, en olisi pystynyt olemaan tapahtumassa vain katsomassa, kuinka en pystynyt täyttämään minulle annettua tehtävää. Urheilun katsominen on myös välillä vaikeaa, sillä itse tekisi myös mieli niin kovasti tehdä niin paljon enemmän kuin tällä hetkellä on mahdollista.

Polven kuntoutus on menny tähän mennessä tosi hyvin. Ilman suurempia takaiskuja ja tämä tapahtuma oli hyvä muistutus siitä, että maltilla se myös jatkuu hyvänä. Nyt on vaan maltettava olla jalan kanssa rauhallisesti. Mikään urheilutapahtuma, meno tai kiire ei ole sen arvoinen, että kovaa kuntoutustyötä kannattaisi nyt pilata hölmöilemällä.

Kirjoitan nämä fiilikset tänne myös sen takia, ettei teille hyvät lukijat tulisi sellaista kuvaa, että polven kuntouttaminen olisi ruusuilla tanssimista. Omalla kohdallani polven loukaaminen on aiheuttanut paljon murhetta, monella eri tasolla ja monet kerrat olen turhautumistani itkenyt. Etenkin äitini on tsempannut minua kovasti siten, että nämä kaikki kokemukset tekevät minusta paremman kiipeilijän. Tämän polviprojektin jälkeen olen vahvempi ja vastoinkäymiset kasvattavat lopulta minusta myös paremman taistelijan etenkin vuoria varten. Olen varmasti jo nyt oppinut, että periksi antamalla ei tämä projekti etene. Täytyy olla vain sinnikäs ja pitää mielessä, mikä on lopullinen tavoite.

Tavoitteena on saada polvi kiipeilykuntoon ja nyt jo fiilis, että minut olisi täysin poljettu maahan on jo helpottanut! Täältä taas tullaan uudella fiiliksellä uuteen viikkoon.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s