Pitkän huiputuspäivän jaksaminen

Eilen telkusta tuli Subdoc: Ueli Steck ja hänen tarinansa nopeuskiipeilijänä Alpeilla. Dokumentti oli harmittavan lyhyt, mutta hyvä. Ueli oli kuin vuorikauris kipittäessään Alppien kolmen huipun pohjois-seinämiä ylös ja hän rikkoi kaikilla vuorilla nopeusennätykset. Kova suoritus sanon minä!

Dokumentissa mielestäni tuli hyvin esille myös se, että kuinka hän treenaa vuoria varten. Kunto on rakennettu kovan treenin kautta ja se mahdollistaa kovat suoritukset. Nopeuskiipeily on mielestäni kovin erilaista, mitä korkealla kiipeily on. 6000 metrissä ei enää juosta siihen malliin, tai voi yrittää, mutta tiedän, että meikäläinen ainakin hyytyy ensimmäisen viiden askeleen jälkeen. Happea on enää 40% siitä, mitä meren pinnalla on ja tämä näkyy nopeana hengästymisenä.

Puhuin äitini kanssa pari päivää sitten ja kuten monet muut, myös hän on tarkkaan seurannut Huippujengiä. Viime jaksossa kiipeilijät opettelivat railopelastautumista ja laskeutumista. Äitini kommentit tästä jaksosta menivät jota kuinkin: “onpa hurjaa, en tiedä päästänkö sinua enää vuorille”. En tiedä, millaiseksi äitini on kiipeilyn kuvitellut, mutta laskeutuminenhan on myös osa harrastusta.

Hurjuus ja rankkuus valkeni minulle Nepalin matkalla 2014. Huiputuspäivämme kesti 19 tuntia ja olin ensimmäisten joukossa sekä huipulle, että takaisin leirissä. Päivän aikana keli oli kauniin aurinkoinen, lumisateinen ja lopulta maisemat olivat hyvinkin yksipuoliset: valkoiset. Joka puolella näkyi vain valkoista, sillä lumisade ja pilvet ympäröivät vuoria. Maisemat huipulta ei ollut kehuskelemisen arvoiset, fiilis tietysti sitäkin parempi.

Island Peakin huipulla 6189m

Kiipeily sujui omalta osaltani hyvin, ja olin aivan fiiliksissäni koko 400 metrin jääseinämän ajan, joka kiivettiin kiinteissä köysissä apuna käyttäen nousukahvaa ja hakkua. Muistan elävästi ajatelleeni, että huipulla minulla täytyy olla puolet voimista jäljellä, sillä alas on myös jaksettava. Söin yhden Snickersin kesken seinää ja jaksoin hyvin alas. Viimeisen alastuloköyden kohdalla yksi kiipeilykamu totesi, että: “nyt kävelet repulle, syöt kaikki eväät, juot ja laitat kaikki vaatteet päälle”. Miksi?

Kerroin, että olin ensimmäisten joukossa ja odotin seuraavaa tulijaa noin tunnin verran yksin lumisateessa. Söin, join, puin ja odotin. Pikku hiljaa yksi kiipeilijä kerrallaan alkoi valumaan seinämältä repuille, jotka olimme jättäneet seinämän alle. Draamaa tästä kiipeilystä ei puuttunut, sillä yksi nainen tippui railoon ja keli oli, mitä oli. Tämän lisäksi kulutimme aivan liian paljon aikaa seinämällä eli teimme vuorilla liikkumisen yhden massiivisen virheen: emme pysyneet aikaikkunassa. Nainen pelastettiin railossa, eikä hän onneksi loukannut itseään ja kaikki pääsivät todella pitkän päivän päätteeksi leiriin.

Ilmeeni seuraavana aamuna teltassa

Kuvasta näkee, että pitkä päivä näkyy naamalla. Yleinen ongelma huiputuspäivinä on, että ihmiset unohtavat juoda. Niin unohdin minäkin ja pitkä päivä auringossa poltti huuleni. Juomisen puute näkyy naaman turvotuksena.

Tämä kiipeily oli kuitenkin todella opettavainen, sillä ymmärrys keliä, aikaikkunaa, omia voimia ja taitoja kohtaan kasvoi huomattavasti. Ymmärsin, kuinka tärkeää on tunnistaa omat voimat ja niiden riittäminen. Vaikka näytin hakatulta ja turvonneelta pullataikinalta seuraavana aamuna, jaksoin silti hyvin painaa 19 tunnin päivän. Reissu vahvisti uskoa siirtyä uusien haasteiden pariin Aconcagualle.

Eilisessä dokumentissa Ueli Steck kertoi myös jaksamisesta. Häntä motivoi kello ja halu päästä huipulle mahdollisimman nopeasti. Myös hän korosti, että jaksaminen on pitkälti kiinni myös henkisistä voimavaroista kiinni.

Kaikkein tärkeintä pitkän huiputuspäivän onnistumiseen on ymmärtää, kuinka paljon vielä itse jaksaa. On jaksettava ylös, mutta vielä tärkeämpää on jaksaa alas. Omaa jaksamista on arvioitava mahdollisimman realistisesti koko ajan ja sen ymmärtäminen on mielestäni myös turvallisuustekijöistä yksi tärkeimmistä. Oman jaksamisen ymmärtäminen on myös retkikunnan turvallisuustekijä, sillä mielestäni on väärin koko retkikuntaa kohtaan, että yksi kiipeilijä jatkaa kiipeilyä vaikka hän tietäisi matkan ylös vievän kaikki voimat ja pian ollaan tilanteessa, jossa alas mentäessä koko retkikunta on ongelmissa yhden henkilön voimien loppuessa.

Mielestäni on ymmärrettävä sekän oman että retkikunnan turvallisuuden vuoksi, miten itse jaksaa pitkän huiputuspäivän. Päätöksen tekeminen on sitten toinen vaikea asia, jota voisi pohtia todella paljon.

Advertisements

Leave a Reply

Fill in your details below or click an icon to log in:

WordPress.com Logo

You are commenting using your WordPress.com account. Log Out / Change )

Twitter picture

You are commenting using your Twitter account. Log Out / Change )

Facebook photo

You are commenting using your Facebook account. Log Out / Change )

Google+ photo

You are commenting using your Google+ account. Log Out / Change )

Connecting to %s